Hoitelin tänään päivällä asioita ja tein kotitöitä. Näitä puuhasteluja tehdessä mietin samalla omaa elämäntilannetta. Tuli mieleen Paavalin sanat: "Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat..." (2. Kor. 4:8) Pystyin jotenkin samaistumaan tähän tänään. En koe olevani umpikujassa tai millään muotoa toivoton, mutta olen kyllä ehdottomasti neuvoton. Kaipaan kovasti tällä hetkellä Pyhän Hengen antamaa johdatusta ja viisautta. Epäselvää kun on, mihin suuntaan tältä paikaltani lähtisin vai lähtisinkö mihinkään. Erityisesti työ, yritykseni ja Jeesuksen lähetyskäskyn toteuttaminen ovat juuri nyt agendalla. Tulevat päivät ja viikot ovat jännittäviä - nyt en oikeastaan voi muuta kuin odottaa. Olen itse siis täysin tietämätön tulevasta. Ainoa, minkä tiedän on se, että voin olla nykyisessä Urheilukadun konttorissani jouluun saakka.
Tänään päivän aikana mietin vielä useaan otteeseen toissapaiväistä. Maanantai-iltana lähdin lapsen treenien aikana Rovaniemen keskustaan, josko siellä olisi joku, jolle saisin osoittaa Jumalan rakkautta. Kaduilla oli turisteja maskit naamalla ja kahvila täynnä vaihto-opiskelijoita. Rukoilin kävellessäni kauppakeskukseen, että "Eikö Herra täällä olisi minulle edes joku...". Sitten kohtasinkin erään ennestään tutun miehen. Tuo päihteistä voimakkaasti riippuvainen kaveri oli yhtä ilahtunut näkemisestäni kuin minä hänen. Istuimme penkille vieretysten ja hän kertoi karua tarinaansa. Kävimme läpi, ketä tutusta jengistä on enää elossa. Mies kertoi sydäntäni kouraisevan tapahtuman omasta lähipiiristään ja myös edessä olevan tilanteen - linnaan lähtö on pian edessä vakavan rikoksen takia. Tuo kohtaaminen antoi minulle perspektiiviä omaan tilanteeseeni. Vaikka tapaaminen oli karu ja surullinen, juttukumppanini haisi viinalle ja naukkaili keskustelun lomassa olutta, silti koin itseni onnellisemmaksi kuin missään muussa tilanteessa pitkiin aikoihin. Se tuntui ihan järjenvastaiselta. Suren tuon ihmisen elämää enkä voi missään tapauksessa hyväksyä tekoja, joita mies on tehnyt. Mutta se Jumalan rakkaus miestä kohtaan, valtava välittäminen ja pakahduttava innostus evankeliumista tuossa hetkessä tekivät minut sisimmässäni ihmeellisen onnelliseksi.
Olen ymmärtänyt, että on jotain, mikä todella on jokaista Jeesukseen uskovaa varten. Olisiko siinä siis jo yksi vastaus siihen, mitä elämälläni tekisin tästä eteenpäin. "Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!" (1. Kor. 9:16) Ihmisten tavoittaminen evankeliumilla eli ilosanomalla palaa sydämelläni nyt enemmän kuin koskaan ennen. En voi luopua siitä. En enää. Sain silloin maanantaina kertoa miehelle, kuin hän on tärkeä, hänen elämällään on merkitystä ja kuinka Jeesus on kuollut häntäkin varten. Kerroin evankeliumia ja rukoilin hänen puolestaan. Halasimme erotessamme. Herran haltuun...pidä Isä huoli hänestä.
Tänään illalla oli taas valtakunnallinen Xee-kurssi. Kokoonnumme Vapiksen tiloissa oppimaan yhdessä luontevaa ihmisten kohtaamista. Olemme mieheni kanssa kouluttautuneet tiiminvetäjiksi. Vaikka rehellisesti sanottuna kurssi on hurjan pitkä ja vaatii sitoutumista ensi tammikuun loppuun saakka enkä ole kauhean innoissani jokseenkin jäykästä ja tiukan rakenteellisesta opetuksesta, työkaluna itse Xee-jäsennys on mainio. Se on moneen taipuva keinovalikoima, joka toimii erilaisille persoonille, erilaisiin kristillisiin taustoihin ja sen harjoittelu antaa runsaasti rohkeutta kertoa evankeliumia mutkattomalla ja rennolla tavalla. Myös niille ihan lähimmille ihmisille sekä tuntemattomille. Ja meillä on mitä parhain tiimi kasassa!! Meillä on ollut jo mahtavia keskusteluja ihmisten kanssa. Siksi haluan olla mukana - ihmisten ja evankeliumin takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti