Vapaus on vaikea asia ~ orjana on helppo olla

Tiedän, että ihmisille vapaus tarkoittaa todella monia eri asioita. Mutta luulen myös, että määritelläänpä vapaus miten hyvänsä, se pohjimmiltaan merkitsee, ainakin tunnetasolla, samaa. Merkityksellistä on nimenomaan kokemus vapauden tunteesta. Vapautta on saada vaikuttaa, vapaus muuttua ja muuttaa, vapaus pysyä entisellään, vapaus luovuuteen, vuorovaikutukseen, turvallisuuteen jne.

Vapaus on kai sitten yksinkertaistettuna vankeuden vastakohta. Jonkin vankina oleminen on kokemusta sidottuna olemisesta, vapauden rajoittumisesta tai vapauden menettämisestä. Itselläni on kokemuksia siitä, ettei saa vapaasti ilmaista itseään ja olla oma itsensä. Joskus ovat olosuhteet olleet rajoitteena. Joskus omat ajatukset. Pahinta on, jos tuntuu, että joutuu pakolla alistumaan tilanteisiin ja tapahtumiin, eikä ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa yhtään mihinkään tai muuttaa mitään. Se on itselleni ollut raastavinta mahdollista vapauden menettämistä.

Mutta olen myös huomannut, että vapauskin voi olla vaikeaa. Joskus en ole uskaltanut tai edes halunnut päästää irti jostain asiasta tai astua ulos tilanteesta, joka vie vapauttani. Tai sitten olen kokeillut vapautta ja rientänyt äkkiä takaisiin sidoksiin – tietääpähän ainakin mitä on tulossa eikä tule yllätyksiä. Turvallisuutta saattaa, kumma kyllä, tuoda huonotkin olosuhteet ja epätyydyttäväkin elämä, koska siinä ei ainakaan tule vastaan mitään yllättävää.

Astuminen uuteen, olipa se elämänvaihe tai mitä hyvänsä, on aina pelottavaa ja jännittävää. Usein olen turhaan ottanut takapakkia. Mutta ihana kyllä olen oppinut. Olen rohkeasti oppinut olemaan paikoillaan juuri siinä missä tällä hetkellä olen, mutta myös astumaan tarvittaessa eteenpäin uuteen. Kummassakin haluan nyt kokea ne kaikki tunteet ja mennä suoraan niistä läpi. Tunteiden väistely ja tilanteiden kieltäminen tai kääntyminen ja pakeneminen kun ei ole johtanut minua yhtään mihinään hyvään.

Ja yhtäkkiä sitten huomaakin, että vapautta ei ole se, että pystyy ymmärtämään, hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea itsessään ja ympäristössään. Vapautta onkin se, että voi tunnustaa olevansa autuaan tietämätön joistain asioista eikä kaikkea tarvitse ymmärtää. Vapautta on se, että ei hermostu siitä, jos ei ole hallintavaltaa kaikkeen ja kaikkiin. Vapautta on päästää irti. Kun kaikkea ei voi kuitenkaan kontrolloida ja elämä on jatkuvasti yllätyksiä täynnä, vapautta on ottaa vastaan syvään hengitellen se, mitä eteen tulee. Vapautta ei ole se, ettei pelkää ollenkaan. Vapautta on se, ettei reagoi siitä pelosta käsin.

Puhun vapaudesta myös kaksiosaisessa podcastissani Et enää orpo ja muukalainen,vaan vapaa rakkauteen. Tässä alla ensimmäinen osa.

Itsensä rakastaminen tuo vapautta

Minulla on ollut vaikeaa menneisyydessä eri tavoin. Koin kapsena pelkoa, hylkäämistä ja epävarmuutta. Siitä seurasi halu olla rakastettu, halu miellyttää ja kiivas tarve kuulua johonkin. Itsetunto vajosi pohjamutiin ja en osannut arvostaa sitä, millainen olin.

Mutta hei, nyt tajuan, että olin ja olen ihana!!

Tämän käsittäminen vei pitkään ja se ei ole ollut ihan helppo tie oppia rakastamaan itseään. Mutta se on ollut ehdottomasti sen arvoista. Olen nimittäin sitä kautta oppinut rakastamaan, arvostamaan ja kunnioittamaan myös toisia ihmisiä ilman suuria ehtoja ja liikoja odotuksia.

Millaista elämäni oli, kun en rakastanut itseäni?

Vertasin aina itseäni muihin. Etenkin ulkonäköasioissa ja suorituksissa. En kyennyt näkemään omia juttujani ja tekemisiäni oikein minkään arvoisina. Onnistumiset olivat silkkaa tuuria tai jonkun muun ansiota. Vihasin riitoja ja konflikteja. En halunnut keikuttaa venettä niin sanotusti. Mielistelin ja mukauduin, menin kaikessa massan mukana. Tai sitten koetin ”ostaa” suosiota tekemällä tyhmiä juttuja ja olemalla yllytyshullu.

Olin hirvittävän huono ottamaan vastaan kritiikkiä. Kaikenlainen korjaaminen oli moite minua itseäni ja persoonaani vastaan. Elin jatkuvalla itsepuolustuskannalla ja minulla oli pelko siitä, että minua nujerretaan ja alistetaan. Toisaalta en koskaan uskonut kauniita sanoja itsestäni tai kyennyt ottamaan vastaan kehuja.

Olin epävarma, mustasukkainen ja kateellinen. Kehitin kovan kuoren. Onneksi tuo kaikki mureni. Nyt kaikki on niin toisin. Olen vapaa hengittämään, olen vapaa olemaan itseni ja tiedän olevani upea tyyppi!

Puhun paljon vapaudesta ja rakkaudesta myös podcasteissani. Ne ovat ihmiselle tärkeää – kokemus vapaudesta ja itsensä sekä toisten rakastamisesta muuttaa maailmaa ihmeellisellä tavalla. Kerron aiheesta mm. neljäosaisessa sarjassa `Rakkaus sinussa – todellinen ilosanoma vapaudesta´. Tässä suoraan ensimmäinen osa:

Onnenharhainen elämä ~ toksinen positiivisuus ja tunteet

Jatkuva pakotettu ja teennäinen myönteisyys. Onko tuttua? Joistakin ihmisistä se paistaa vahvasti läpi. Motivaatiomentorit viljelevät tätä oikein urakalla ja onpa se hiipinyt osaksi kristillisyyttäkin: ”Kun sinä vain tarpeeksi hymyilet, uskot, puhut itsellesi ääneen, pidät silmiesi edessä unelmaasi, julistat ääneen...niin se kaikki tapahtuu ja sinusta tulee niiiin onnellinen!”

Olen kyllä huomannut, että kiitollisuudella on suora linkki omaan hyvinvointiini. Ja iloinen mieli sekä toisten ihmisten piristäminen tekevät minusta itsestäni onnellisemman. Onnistumisteni muisteleminen vahvistaa minua ja siitä saa rohkeutta, kun muistaa vaikeassa tilanteessa, että on tässä selvitty monesta muustakin tilanteesta. Toisinaan on tietoisesti valittava jokin suhtautumistapa tilanteeseen, ainakin hetkeksi, että siitä selviää vähemmillä vaurioilla.

Mutta jos pidetään totena sitä, että kaikki on vain omasta asenteesta kiinni ja pelkillä kauniilla ja hyvillä ajatuksilla voi parantua vaikkapa mistä, ollaan tultu toksisen positiivisuuden äärelle. Ollaan tilanteessa, joka pahimmillaan mitätöi ja vähättelee ihmisten olosuhteita ja tilanteita sekä yliarvioi ihmisen kykyjä.

`Toksinen positiivisuus´ -termin keksijänä pidetään Judith Halberstramia, mutta hänen ajatuksensa liittyvät vahvasti 1980-luvulla alkaneeseen tutkimukseen epärealistisesta optimismista. (Halberstam, J., The queer art of failure, Duke University Press, 2011.) Mitä termillä yleensä (ja tässä blogissa) tarkoitetaan, on puhetta ja käytöstä, joka korostaa positiivista ja optimistista suhtautumista tilanteisiin ja toisaalta väheksyy, minimoi tai jopa kieltää kaikki muut tunteet haitallisina. 

Toksisen positiivisuuden suurin ongelma lienee se, että se ei salli muita kuin hyviä ja hyvältä tuntuvia tunteita. Ihmisellä on kuitenkin laaja tunteiden kirjo ja aivan syystä. Ja kun mikä tahansa tunne tulee, se kertoo jostakin. Toksinen positiivisuus voi kuitenkin vaikuttaa niin, että negatiiviseksi mielletyt tunteet, tyytymätön olo ja paha mieli aletaan nähdä ongelmina, vikoina ja epäonnistumisina. Jos annetaan kritiikkiä tai halutaan keskustella mahdollisista ongelmista, puhujalla on vain asenneongelma. Voi käydä niin, että aivokemiasta johtuvia mielenterveyssairauksiakin aletaan katsomaan ”vinoon” ja vaikkapa masentuneelle sanotaan, että ”no sinun pitää vain piristyä ja lähteä lenkille!”

Itselläni on kokemusta toksisesta positiivisuudesta. Olin mukana pienessä seurakunnassa, jossa pastorin opetus keskittyi välillä kovinkin vahvasti tunteiden mitätöintiin. Ajatus oli, että ihmisen tunteet olivat pahoja ja ne eivät olleet totta vaan valhetta. Niitä ei pidä uskoa ja ne vievät harhaan, ne pitää ikäänkuin sivuuttaa.

Tämä johti jossain määrin siihen, että mm. työelämässä en uskaltanut aluksi nostaa esiin mitään epäkohtia, koska ”ongelmahan on minussa ja tunteissani”. Eräs esimies sanoikin, että ”ihana kun sinun kanssa ei koskaan ole mitään ongelmia”. No ei varmasti ollut, koska en halunnut puhua niistä.

Ymmärrän toki, mitä tunteiden mitätöinnillä haetaan. Ihmisillä on kaikilla lapsuus, nuoruus ja elämää pitemmälle elettäessä ylipäätänsä elämä, jossa sattuu ja tapahtuu. Monilla on menneisyydessä vakavia traumoja tai tilanteita, jotka ovat jättäneet jäljen tunteisiin. Joillekin syntyy tunnelukkoja, jotka aiheuttavat sen, että vuosikymmentenkin jälkeen ihminen saattaa saada kovinkin voimakkaan tunnereaktion, kun jokin tilanne laukaisee muiston.

Siinä saattaa sekunneissa siirtyä vaikkapa lapsuuden tilanteeseen ja myös kokea samoja tunteita todella voimakkaana. Silloin aikuinenkin käyttäytyy kuin lapsi – kuten juuri silloin lapsena kun yritti selviytyä tilanteesta niillä vajavaisilla keinoilla, joita tuolloin oli. Tämmöisessä titanteessa voivat tunnereaktiot olla pelottavan rajuja ja myös haitallisia sekä ulkopuolisille että itselle, jos ne vaikkapa purkautuvat aggressiona. Ja jos nämä rajut tunteet ovat jatkuvasti pinnassa, ne haluaa luonnollisesti piilottaa. Kunnes taas räjähtää.

Olen oppinut, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja ne kertovat jostain. En enää tukahduta niitä vaan olen oppinut olemaan levossa myös tunteideni kanssa eli annan niiden vyöryä päälle, jos suinkin tilanne sen sallii. Kuulostelen myös, mikä tunteen laukaisi ja liittyisikö siihen joku menneisyyden tapahtuma.

Eräs mielenterveyden ammattilainen antoi minulle hyvän, toimivan ohjeen. Tunteiden korkein ”piikki”, milloin tunne on voimakkaimmillaan, nimittäin kestää tutkitusti noin 15-20 minuuttia. Eli vaikka kyse olisi todella ikävästäkin tunteesta ja pahoista tunnereaktioista, voin luottaa siihen, että viimeistään kahdenkymmenen minuutin kuluttua helpottaa. Annan siis tunteen tulla ja joko kippuroin siinä tai harhautan itseni tekemään jotain ”sijaistoimintoa”. Ja parasta on se, että kun annan tunteen niin sanotusti vyöryä päälle, jokainen kerta jatkossa on helpompi ja helpompi, sillä tunteilla on tapana laimeta. 

Toimii.

Kaikenlaisissa tunteissakin voi siis levätä. Itse vielä lisäksi annan Jumalan hoitaa minua näissä tunneasioissa. Hän on siinä(kin) minulle paras apu. Jumala vie minua kohti ja läpi asioiden, jotka on syytä kohdata. Eikä Hän koskaan jätä minua yksin. Jumalan avusta lisää kristillisellä YouTube-kanavallani. Viimeinen lataamani video on hyvä kuunneltava tähänkin aiheeseen liittyen: