Jatkuva pakotettu ja teennäinen myönteisyys. Onko tuttua? Joistakin ihmisistä se paistaa vahvasti läpi. Motivaatiomentorit viljelevät tätä oikein urakalla ja onpa se hiipinyt osaksi kristillisyyttäkin: ”Kun sinä vain tarpeeksi hymyilet, uskot, puhut itsellesi ääneen, pidät silmiesi edessä unelmaasi, julistat ääneen...niin se kaikki tapahtuu ja sinusta tulee niiiin onnellinen!”
Olen kyllä huomannut, että kiitollisuudella on suora linkki omaan hyvinvointiini. Ja iloinen mieli sekä toisten ihmisten piristäminen tekevät minusta itsestäni onnellisemman. Onnistumisteni muisteleminen vahvistaa minua ja siitä saa rohkeutta, kun muistaa vaikeassa tilanteessa, että on tässä selvitty monesta muustakin tilanteesta. Toisinaan on tietoisesti valittava jokin suhtautumistapa tilanteeseen, ainakin hetkeksi, että siitä selviää vähemmillä vaurioilla.
Mutta jos pidetään totena sitä, että kaikki on vain omasta asenteesta kiinni ja pelkillä kauniilla ja hyvillä ajatuksilla voi parantua vaikkapa mistä, ollaan tultu toksisen positiivisuuden äärelle. Ollaan tilanteessa, joka pahimmillaan mitätöi ja vähättelee ihmisten olosuhteita ja tilanteita sekä yliarvioi ihmisen kykyjä.
`Toksinen positiivisuus´ -termin keksijänä pidetään Judith Halberstramia, mutta hänen ajatuksensa liittyvät vahvasti 1980-luvulla alkaneeseen tutkimukseen epärealistisesta optimismista. (Halberstam, J., The queer art of failure, Duke University Press, 2011.) Mitä termillä yleensä (ja tässä blogissa) tarkoitetaan, on puhetta ja käytöstä, joka korostaa positiivista ja optimistista suhtautumista tilanteisiin ja toisaalta väheksyy, minimoi tai jopa kieltää kaikki muut tunteet haitallisina.
Toksisen positiivisuuden suurin ongelma lienee se, että se ei salli muita kuin hyviä ja hyvältä tuntuvia tunteita. Ihmisellä on kuitenkin laaja tunteiden kirjo ja aivan syystä. Ja kun mikä tahansa tunne tulee, se kertoo jostakin. Toksinen positiivisuus voi kuitenkin vaikuttaa niin, että negatiiviseksi mielletyt tunteet, tyytymätön olo ja paha mieli aletaan nähdä ongelmina, vikoina ja epäonnistumisina. Jos annetaan kritiikkiä tai halutaan keskustella mahdollisista ongelmista, puhujalla on vain asenneongelma. Voi käydä niin, että aivokemiasta johtuvia mielenterveyssairauksiakin aletaan katsomaan ”vinoon” ja vaikkapa masentuneelle sanotaan, että ”no sinun pitää vain piristyä ja lähteä lenkille!”
Itselläni on kokemusta toksisesta positiivisuudesta. Olin mukana pienessä seurakunnassa, jossa pastorin opetus keskittyi välillä kovinkin vahvasti tunteiden mitätöintiin. Ajatus oli, että ihmisen tunteet olivat pahoja ja ne eivät olleet totta vaan valhetta. Niitä ei pidä uskoa ja ne vievät harhaan, ne pitää ikäänkuin sivuuttaa.
Tämä johti jossain määrin siihen, että mm. työelämässä en uskaltanut aluksi nostaa esiin mitään epäkohtia, koska ”ongelmahan on minussa ja tunteissani”. Eräs esimies sanoikin, että ”ihana kun sinun kanssa ei koskaan ole mitään ongelmia”. No ei varmasti ollut, koska en halunnut puhua niistä.
Ymmärrän toki, mitä tunteiden mitätöinnillä haetaan. Ihmisillä on kaikilla lapsuus, nuoruus ja elämää pitemmälle elettäessä ylipäätänsä elämä, jossa sattuu ja tapahtuu. Monilla on menneisyydessä vakavia traumoja tai tilanteita, jotka ovat jättäneet jäljen tunteisiin. Joillekin syntyy tunnelukkoja, jotka aiheuttavat sen, että vuosikymmentenkin jälkeen ihminen saattaa saada kovinkin voimakkaan tunnereaktion, kun jokin tilanne laukaisee muiston.
Siinä saattaa sekunneissa siirtyä vaikkapa lapsuuden tilanteeseen ja myös kokea samoja tunteita todella voimakkaana. Silloin aikuinenkin käyttäytyy kuin lapsi – kuten juuri silloin lapsena kun yritti selviytyä tilanteesta niillä vajavaisilla keinoilla, joita tuolloin oli. Tämmöisessä titanteessa voivat tunnereaktiot olla pelottavan rajuja ja myös haitallisia sekä ulkopuolisille että itselle, jos ne vaikkapa purkautuvat aggressiona. Ja jos nämä rajut tunteet ovat jatkuvasti pinnassa, ne haluaa luonnollisesti piilottaa. Kunnes taas räjähtää.
Olen oppinut, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja ne kertovat jostain. En enää tukahduta niitä vaan olen oppinut olemaan levossa myös tunteideni kanssa eli annan niiden vyöryä päälle, jos suinkin tilanne sen sallii. Kuulostelen myös, mikä tunteen laukaisi ja liittyisikö siihen joku menneisyyden tapahtuma.
Eräs mielenterveyden ammattilainen antoi minulle hyvän, toimivan ohjeen. Tunteiden korkein ”piikki”, milloin tunne on voimakkaimmillaan, nimittäin kestää tutkitusti noin 15-20 minuuttia. Eli vaikka kyse olisi todella ikävästäkin tunteesta ja pahoista tunnereaktioista, voin luottaa siihen, että viimeistään kahdenkymmenen minuutin kuluttua helpottaa. Annan siis tunteen tulla ja joko kippuroin siinä tai harhautan itseni tekemään jotain ”sijaistoimintoa”. Ja parasta on se, että kun annan tunteen niin sanotusti vyöryä päälle, jokainen kerta jatkossa on helpompi ja helpompi, sillä tunteilla on tapana laimeta.
Toimii.
Kaikenlaisissa tunteissakin voi siis levätä. Itse vielä lisäksi annan Jumalan hoitaa minua näissä tunneasioissa. Hän on siinä(kin) minulle paras apu. Jumala vie minua kohti ja läpi asioiden, jotka on syytä kohdata. Eikä Hän koskaan jätä minua yksin. Jumalan avusta lisää kristillisellä YouTube-kanavallani. Viimeinen lataamani video on hyvä kuunneltava tähänkin aiheeseen liittyen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti