No niin, viime yönä seurasi jatko-osa - näin mitä olin synnyttänyt. Se oli suuri, munanmuotoinen ja avattava karttapallo! :D "Ja sen sisällä on uusia kansoja, ja sen sisällä on uusia kansoja...", vai miten se laulu meni...? :) Jaa, mitähän sitä katsellaan ens yönä sitten.
Tänään oli kekkeripäivä! Wuuhuu! Mie tein gluteenittoman pizzan sekä salaattia ja lapsi leipoi tavallisen pizzan sekä pätkisbrownieta. Oioioi... Kun väkeä alkoi valua meille ihan jonossa, tuli lisää herkkuja: pannaria, hedelmiä, juustokakkua, Daim-kakkua, kahvia, teetä, limpparia, glögiä, karkkia, sipsiä, keksiä... Lisäksi tuli myös mies ja kitara, joten ohjelmakin oli taattu.
Iltapäivä meni siis syöden ja porukalla laulaen. Joukkoon oli sujahtanut sopivasti myös eräs paimen, joka Pyhäinpäivän ratoksi piti meille pienen puheen pyhittymisestä. Tupa oli sen verran täynnä ja tunnelma kuumeni siihen pisteeseen, että ilmastointia piti huudattaa täpöllä. Ikähaitari oli muutaman kuukauden ikäisestä vauvasta mummiin ja vaariin. Eräs ystävä, joka ei työhommien vuoksi päässyt mukaan epäili meidän biletyksen aiheuttaneen 1,5 magnitudin maanjäristyksen Rovaniemellä...ihmekös tuo ois ollu! :D
Mie olin sitten illalla vieraiden lähdettyä ihan naatti, mutta todella onnellinen. Oli ihana nähdä, miten sekä pitkään tuntemani ystävät että uudet tulokkaat sulautuivat kaikki porukkaan ja jokaisella näytti olevan juttukavereita. Tällaiset yhteiset jutut silloin tällöin on niin tärkeitä - kun on vapaata seurustelua, ihmiset tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät.
Minua on hirvittänyt se tilanne, johon törmää nykyään sekä työpaikoilla, harrastuksissa että seurakunnissa: keskittyminen tehokkuuteen ja tekemiseen on mennyt niin pitkälle, että toisiin tutustumiseen ja yhdessäoloon on varattu kovin vähän aikaa tai siihen ei kertakaikkiaan ole mahdollisuutta. Ja usein on pakko mennäkin "laput silmillä" eivätkä ihmiset halua tai jaksa ystävystyä, koska koko ajan eletään niin tiukan aikataulun mukaisesti. Pienikin poikkeama päivän kulussa voi sekoittaa aikataulutuksen tai suistaa veitsen terällä elävän ihmisen uupumuksen reunan ylitse. Itsekin muistan, että pahimpina väsymyksen aikoina, kun olin vaarassa kokea todellisen romahduksen työuupumuksen takia, sujahdin marketeissa eri käytävälle ja pakenin nähdessäni jonkun tutun: en vain kertakaikkiaan jaksanut tavata ketään ja puhua kenellekään. Näinä vuosina monet ystävyyssuhteet katkesivat, sillä moni ystävistänikin oli tai edelleen on ihan samanlaisessa tilanteessa.
Se on sydäntäsärkevää, että ihmiset joilla on työ ja harrastuksia, ovat jotkut ihan hirvittävän yksinäisiä. Saatikka sitten muut. Kukaan ei tiedä, mitä heille oikeasti kuuluu. Ihmiset uupuvat, sairastuvat ja tekevät itsemurhia ilman, että kukaan tietää millaisia kamppailuja he ovat käyneet elämässään jo pitemmän aikaa. Seurakunnissakin olen havainnut samaa tästä nykyisestä elämän kiivaudesta johtuen. Ihminen voi käydä seurakunnan kokoontumisissa ja tilaisuuksissa pitkäänkin niin, että kukaan ei edes huomaa häntä. Minullekin on käynyt lukemattomia kertoja niin, että menen eri Kristillisten seurakuntien tilaisuuksiin ja minua ei edes kukaan tervehdi. Istun penkissä ja lähden sitten pois. En ihmettele, jos uudella tulijalla jää siitä tyhjä olo.
Tässä olen joutunut katsomaan peiliin - väsyneenä ja kiireisenä ajatukset harhailevat ja puhelimet saavat enemmän huomiota kuin kohtaamani ihmiset. Olen tehnyt muutoksia omassa elämässäni, jotta olisin enemmän läsnä. Ei aina tarvitse toki olla sosiaalinen ja ihminen kaipaa ehdottomasti myös yksin oloa. Mutta paikoissa, joihin hakeudutaan toivoa ja turvaa hakemaan, ei yksinäisyys saisi jäädä päällimmäiseksi tunteeksi.
Rovaniemellä minut kyllä tunnetaan jokaisessa seurakunnassa ja täällä minua tervehditään - kaikissa seurakunnissa minulla on tuttuja joten jutullekin pääsee. Olen toki itse puhelias ja ulospäinsuuntautunut. Eräs kokemus on kuitenkin jäänyt mieleen. Meitä kutsuttiin perheenä erääseen nimenomaan perheille ja nuorille aikuisille tarkoitettuun iltaan lukuisia kertoja ja emme aluksi innostuneet. Lopulta, saatuamme monta kutsua, me päätimme osallistua. Kun tulimme paikalle, kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota. Alkuperäinen kutsuja ei ollut paikalla itse. Tilaisuudessa oli ruokatarjoilua. Muut näyttivät tietävän, mitä tehdä. Me kysyimme neuvoa. Saimme ruokamme, istuimme kolmestaan pöydässä, söimme ja lähdimme pois. Kukaan ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota tai halunnut tutustua meihin. Turha sanoa, että emme enää menneet toista kertaa.
Tämä ei ole tavatonta. Eikä myöskään tahallista. Mutta taatusti mietinnän paikka. Seurakunta on ryhmä ihmisiä, joilla on sama sydän ja keskinäinen rakkaus. Seurakunta on ystävyyttä ja sukulaisuutta - me kaikki olemme yhdessä samaa Jumalan perhettä. Pienessä kotiseurakunnassa ystävyys ja luottamus syntyvät helpommin kuin suuressa joukossa ihmisiä. Huomataan, jos joku on allapäin ja ujommankin voi jossain vaiheessa olla helpompi avautua ja löytää itselleen ihminen, jolle uskoutua.
"Minä näin lisää turhuutta auringon alla: joku ihminen on aivan yksin, hänellä ei ole ketään, ei poikaa, ei veljeä. Silti hänen vaivannäöllään ei ole loppua eikä hänen silmänsä saa rikkaudesta kyllikseen. "Ketä varten minä näen vaivaa ja kieltäydyn kaikesta hyvästä?" Tämäkin on turhuutta, surkeaa ja turhaa. Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu -- häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti." Saar. 5:7-12
"Hän on orpojen isä ja leskien puoltaja, Jumala pyhässä asunnossaan. Hän antaa yksinäiselle kodin, hän päästää vangitut vapauteen..." Ps. 68:5-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti